Kolmijalkainen suitsutusastia "Qing"

380 €

Qing-dynastia, 1800-luku tai varhaisempi, Kiina, yksityiskokoelmasta Suomesta.

Qing-dynastia (Qīng cháo) joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa vuosina 1644-1912 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Tälle aikakaudelle oli poikkeuksellista se, että vasta toista kertaa Kiinaa hallitsi muut kuin Han-kiinalaiset. Mantšut polveutuvat džurtšen-heimosta, joiden Jin-dynastia hallitsi Koillis-Kiinaa 1100-luvulla. Mongolit valloittivat Jin-dynastian vuonna 1234. Mongolien Yuan-dynastian (1271-1368) kukistumisen jälkeen jürchenit jäivät 1400-luvulla Ming-dynastian alaisuuteen. Hajanaiset ja keskenään kilpailevat heimot yhdistyivät 1600-luvun alussa Nurhaci-nimisen päällikön alaisena, ja alkoivat kutsua itseään mantšuiksi. 1600-luvun alkupuolella mantšut hallitsivat jo laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja monet mongoliheimot olivat joutuneet tunnustamaan mantšujen ylivallan. Vuonna 1616 Nurhaci herätti vanhan dynastian nimen, Jin, henkiin ja julisti itsensä valtakunnan keisariksi. Mantšujen voima ja vahvuus kasvoi vuosi vuodelta. Nurhacin kuoleman jälkeen vuonna 1626 mantšut jatkoivat sotaretkiä hänen poikansa Abahain johdolla. Abahai hylkäsi historiallisen dynastian nimen ja alkoi kutsua mantšudynastiaa nimellä Qing. Huhti- ja toukokuussa 1644 Mantšujen armeija valtasi Ming-valtakunnan pääkaupungin, Pekingin. Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzhen hirttäytyi puuhun Kielletyn kaupungin ulkopuolelle välttääkseen kapinallisarmeijan vangiksi jäämisen. Marraskuussa 1644 (edesmenneen Abahain poika), 5-vuotias mantšuprinssi, Shunzhi,  kruunattiin Qing-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.

Qing-dynastian alkuaikoina Kiina pysyi eristyksissä ulkomaailmasta. Joitakin Ming-kauden hallinnollisia ja ideologisia käytäntöjä pyrittiin säilyttämään. Yhteiskunnassa mantšujen katsottiin kuitenkin edustavan korkeinta sosiaalista luokkaa. Alemman maanomistajaluokan keskuudessa herätti tyytymättömyyttä ja kapinointia se, että heidän tilojaan takavarikoitiin ja jaettiin mantšuylimystölle. Han-miesten tuli alistumisen merkiksi leikata hiuksensa mantšu-tyyliin ("queue" jossa otsa, niska ja ohimot on ajettu sileiksi mutta päälaelta laskeutuu pitkä, palmikoitu poninhäntä) kuolemantuomion uhalla. Han-kiinalaiset kokivat myös muuta vakavaa syrjintää. Esimerkiksi Han-kiinalainen ja mantšu eivät saaneet avioitua keskenään. Konservatiivinen muutos heijastui tietenkin myös aikakauden taiteeseen. Huolimatta ahdasmielisestä ilmapiiristä, useat taiteenlajit onnistuivat kuitenkin kukoistamaan. Näitä olivat muun muassa maalaus- ja veistostaide, runous, ooppera, ja tietenkin posliini.

1800-luvulle tultaessa Qing-dynastia koki kovia kolauksia. Kiinalaiset olivat käyttäneet oopiumia lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosisatojen ajan. Kuitenkin 1700-luvulta lähtien, yhä useampi kiinalainen oli pahasti addiktoitunut huumeeseen. Portugalilaiset olivat ensimmäisiä, jotka huomasivat että oopiumin myynti kiinalaisille oli taloudellisesti tuottavaa. Eurooppalaisilla menetelmillä aikaansaadut tuotantomäärät olivat runsaita ja hinta niin alhainen, että oopiumin käyttö oli kasvanut Kiinassa räjähdysmäisesti. Qianlong saattoi vuonna 1729 voimaan keisarillisen lain, jolla oopiumin myynti ja polttaminen kiellettiin. Pian oopiumkaupan valta-asema siirtyi kuitenkin englantilaisille. Qing-dynastia ei kuitenkaan kyennyt lopettamaan ja tukahduttamaan oopiumin salakuljetusta. Vuonna 1838 keisari Daoguang lähetti komissaari Lin Zexun Kantoniin valvomaan oopiumikaupan täyskiellon toimeenpanoa. Tämä takavarikoi ja hävitti kaikki Kantonin oopiumivarastot upottamalla ne mereen. Englanti katsoi että sen tuli saada korvaus tuhotusta oopiumista. Tilanne johti ensimmäiseen (1839-1842) ja lopulta toiseen (1856-1860) oopiumsotaan. 1900-luvun alussa Qing-dynastia oli jo hyvää vauhtia luhistumassa. Maan sisäiset ja ulkoiset uhat eivät poistuneet. Lukuisat koettelemukset olivat verottaneet dynastiaa viimeisten vuosisatojen aikana kovalla kädellä. Dynastian viimeinen keisari Pu Yi (6-vuotta täyttänyt poika), luopui vallasta helmikuussa 1912.

Suitsuke on aromaattinen aine, joka palaessaan levittää ympäristöönsä hyvää tuoksua.  Sanalla "suitsuke" viitataan niin savuun, kuin itse poltettavaan aineeseenkin. Alunperin suitsuttamisen tarkoituksena oli peittää tai häivyttää epämiellyttäviä hajuja ja ajaa pois demoneita ja pahoja henkiä. Useissa kaukoidän maissa, mm. Intiassa, Kiinassa ja Japanissa, suitsukkeita käytetään pyhissä uskonnollisissa rituaaleissa, temppeleiden sisäänkäyntien luona, jumalkuvien edessä alttarilla, tai niitä poltetaan kotona, esimerkiksi oven kynnyksellä tai pienellä kotialttarilla. Suitsukkeilla osoitetaan kunnioitusta tärkeille henkiolennoille ja jumaluuksille. Niitä poltetaan uhrilahjoina esi-isien ja jumalien kunniaksi tai yleisesti hyvää onnea ja vaurautta tuomaan. Kiinassa suitsukkeiden käytön tiedetään alkaneen jo Xia-dynastian (n. 2100 – 1600 eaa.) aikana. Laajemmin suitsukkeiden käyttö levisi tätä seuraavien Shang- ja Zhou-dynastioiden aikana. Varhaisin dokumentoitu kiinalainen suitsuke piti sisällään mm. kiinankanelia (Cinnamomum aromaticum), ceyloninkanelia (Cinnamomum verum), storaksia (Styrax) ja santelipuuta (Santalum album). Suitsuketuoksuja käytetään myös perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä parantavana terapiana. Tuoksut luokitellaan viiden elementin mukaan. Jo muinaisessa Kiinassa tuoksuja pidettiin elämän eliksiirinä ja tulta puhdistavana elementtinä. Suitsukkeiden käyttö saavutti huippunsa erityisesti Song-dynastian (960jaa-1279jaa.) aikana jolloin lukuisia temppeleitä rakennettiin varta vasten suitsutusseremonioita ajatellen. Perinteinen kiinalainen suitsutusastia on usein keraaminen tai pronssista valettu, kantokahvoilla varustettu ja usein pyöreäkylkinen tai suorakulman muotoinen malja, jossa suitsukkeita on tavattu polttaa. Varhaisimmat kiinalaiset suitsutusastiat ovat peräisin Taistelevien läänitysvaltioiden aikakaudelta (zhàn guó shí dài) joka vallitsi kiinassa vuosina 475eaa - 221eaa. Suitsutusastiaa tarkoittava "xianglu" tulee palavia aromaattisia aineita tarkoittavasta "suitsuke" sanasta (xiang) sekä hiilipannua, pätsiä tai tulisijaa tarkoittavasta sanasta "lu". Suitsutusastian toinen yleinen nimitys, "xunlu" viittaa myös polttamiseen ja ilman parfymoimiseen hyväntuoksuisella savulla.

Viehättävä, pienikokoinen suitsutusastia on peräisin Qing-dynastian aikakaudelta. Tällä aikakaudella tuotettiin äärimmäisen hienostuneita pronssisia suitsutusastioita, jotka jäljittelivät aikaisempien dynastioiden tyylisuuntauksia. Suureksi suosikiksi nousivat erityisesti keisari Xuanden valtakauden (1425-1435) aikaiset, hienopiirteiset suitsutusastiat, joita tuotettiin 1400-luvulla suuria määriä alati kasvavan suitsukevillityksen myötä. Kunnioituksena tälle Ming-dynastian "Kultaiselle aikakaudelle" myöhempien aikakausien metallisepät lisäsivät suitsutusastioiden pohjaan klassisen Xuande-merkin. Taidokkaasti pronssista valettu, raskastekoinen ja huolellisesti viimeistelty pyöreäkylkinen suitsutusastia seisoo kolmen kartionmuotoisen, lyhyen jalan varassa. Puolikaaren muotoiset, tukevat kantokahvat nousevat astian reunasta. Aikakauden merkki puuttuu pohjasta. Erinomaisessa kunnossa. Merkityksetöntä, hyvin vähäistä kulumaa. Syvän tummanvihreäksi hapettunut väri. Käytön jälkiä. Astian sisäpuolella vahva kerrostunut patina. Likaa, pölyä ja nokea. Kooltaan noin10,7cm x 10,7cm x 7,0cm. Paino n. 521g.

Lainaukset, lähteet ja viitteet:

7 Things You Need to Know About Incense Burners, Chinese Works Of Art, Sotheby's, Jun 12, 2019. (www.sothebys.com/en/articles/7-things-you-need-to-know-about-incense-burners)