Rengasraha "Celtae"

myyty

Muinaiset Keltit, Ranska, n. 200eaa - 300jaa, yksityiskokoelmasta Hollannista.

Keltit (lat. celtae) ovat indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvia kelttiläisiä kieliä puhuvia esihistoriallisia, historiallisia ja osittain myös nykyisiä kansoja. Nimitys "keltti" (engl. celt) on peräisin muinaiskreikan sanasta Keltoi (Κελτοί). Sanan etymologia on epäselvä. Keltit eivät olleet yksi yhtenäinen kansa vaan ennemminkin yhteinen nimitys useille rautakaudella Keski- ja Länsi-Euroopassa eläneille väestöryhmille. Kelttikansat saattoivat erota toisistaan merkittävästikin fyysisiltä ja kulttuurisilta piirteiltään. Kansojen puhumat kielet olivat kuitenkin todennäköisesti niin samankaltaisia, että eri heimot pystyivät ymmärtämään toisiaan. On silti kyseenalaista, missä määrin keltit kokivat itse olevansa yhtä suurta kansaa. Todennäköisesti he identifioituivat ennemminkin tietyn heimon tai klaanin jäseniksi. Nykytietämys kelteistä perustuukin ensisijaisesti Saksassa ja Ranskassa tehtyihin arkeologisiin löytöihin sekä muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten aikalaisten kuvauksiin.

Arkeologisessa mielessä kelttiläisiin kulttuureihin lasketaan n. 1200eaa - 475eaa., Etelä-Saksan, Itävallan ja Itä-Ranskan alueella vallinnut Hallstattin kulttuuri sekä tätä seurannut La Tènen kulttuuri (475eaa - 50eaa). Hallstattissa tehdyistä arkeologisista kaivauksista on löydetty muun muassa rautakautisia päällikköhautoja, jotka kertovat vauraasta ja voimakkaasta kulttuurista, joka kävi kauppaa kreikkalaisten siirtokuntien kanssa. Todennäköisesti Hallstattin kulttuuri hallitsi Rhônen, Seinen, Reinin ja Tonavan kauppareittejä. La Tènen kulttuuri nostaa keltit yhdeksi Euroopan edistyneimmistä kansoista. Historian valoon keltit astuvat 500-luvulla eaa. jolloin kreikkalaiset ja roomalaiset alkoivat solmia kauppasuhteita keskieurooppalaisten kansojen kanssa. He kutsuivat näitä kansoja kelteiksi (kreikaksi: keltoi, keltai ja galatai, lat. celtae) ja galleiksi (lat. galli). Kaikki väestöt, joista näitä termejä käytettiin, eivät kuitenkaan välttämättä puhuneet kelttiläistä kieltä. Etenkin kreikkalaiset kutsuivat myös germaaneja kelteiksi. Antiikin kreikkalaisten kuvaukset kelteistä olivat aluksi myönteisiä, ja keltit kuvattiin kreikkalaisten ystävinä. 200-luvulla eaa. kreikkalaisten käsitys kelteistä oli kuitenkin jo muuttunut kielteisemmäksi: keltit oli alettu nähdä kurittomina ja juopottelevina "jumalten vihollisina". Suhtautumisen muutoksen syynä olivat etenkin kelttijoukkojen tekemät ryöstöretket Kreikkaan ja Balkanille, sekä kelttisotureiden käyttö palkkasotureina Välimeren maiden välisissä sodissa. Antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten käsitys kelteistä barbaareina edusti antiikin korkeakulttuurin stereotypioita pohjoisen ja lännen kirjoitustaidottomista kansoista.

Syntyalueiltaan keltit levisivät muutamassa sadassa vuodessa ympäri Eurooppaa siten, että kelttiläiset kulttuurit asuttivat parhaimmillaan (n. 100-luvulla eaa) aluetta, joka lännessä ulottui Irlantiin ja Espanjaan, idässä Tonavan suistoon ja myöhemmin jopa Turkin Galatiaan, etelässä Pohjois-Italiaan, Espanjaan ja Makedonian rajoille, sekä pohjoisessa Reinin keskijuoksulle ja eteläiseen Puolaan. Roomalaiset kävivät sotaa näiden kansojen kanssa ja noin vuoteen 150 jaa. mennessä kelttiläiset kulttuurit manner-Euroopassa olivat sulautuneet Rooman valtakuntaan. Saarikeltit, eli Britannian ja Irlannin asukkaat säilyivät itsenäisinä pitempään. Kristinuskon myötä Irlannin ja Britannian keltit nousivat kristillisen sivistyksen suunnannäyttäjiksi. Kelttiläisen renessanssin aikana 400jaa - 700-luvuilla jaa. he omaksuivat luku- ja kirjoitustaidon, ja Irlanti tuli tunnetuksi oppineiden saarena. Kelttien kulttuuri yhdenmukaistui mannereurooppalaiseen valtakulttuuriin vasta kristinuskon tulon myötä. Vielä tämänkin jälkeen paljon esikristillisen kelttiläisen kulttuurin teemoja ja aihelmia säilyi alueen kansojen kansanperinteessä ja taiteessa.

Kelttien tuottama taide perustui abstrakteihin kuvioihin ja hienostuneeseen muotokieleen. Metallinkäsittelytaito oli hämmästyttävän taidokasta. Kelttien sepät olivat erityisen taitavia ja yhteisöissään arvostettuja, ja heillä oli oma jumalansa, joka tunnettiin Irlannissa nimellä Goibhniu. Metalliesineitä ei valettu muottiin, vaan työstettiin vasaralla ja tulella. Näyttävimpiä koristeita esiintyi kilvissä, joiden kuva-aiheita omaksuttiin klassisista tai itämaisista aiheista. Myös kypärät olivat usein erittäin koristeellisia, ja niitä käytettiinkin usein vain seremoniallisiin tarkoituksiin. Keltit käyttivät paljon koruja kuten riipuksia, kaularenkaita, solkia, sormuksia ja  käsivarsirenkaita, jotka olivat useimmiten kultaa tai pronssia. Myös kelttien vöiden soljet oli usein tehty pronssista tai kullasta. Keltit oppivat lasin valmistamisen n. 400 eaa. mennessä, ja he käyttivät lasihelmiä ja -koruja yleisesti.

Ennen virallisten lyöntikolikoiden käyttöönottoa kelttiläisissä kulttuureissa käytettiin muun muassa kullasta, hopeasta ja pronssista taottuja renkaita valuutan tavoin. Metalleista taottujen renkaiden tarkka käyttötarkoitus ja merkitys valuuttana on osin kiistanalainen, mutta varmaa on se, että niitä käytettiin vaatteiden, asusteiden ja satuloiden koristelemiseen ja että niitä pujotettiin nahkanyöreihin pitkiksi rengasketjuiksi. Valuutan puolesta puhuvat myös se että taotut renkaat noudattivat vakiokokoja, ja kuten kolikoita, myös renkaita on löydetty erilaisista kätköistä suuria määriä.

Viehättävä muinaisten kelttien rengasraha. Hyvä kunto. Ehjä. Iänmukaista mitätöntä kulumaa ja hapettumisen jälkiä. Upea kerrostunut vihertävä patina. Likaa, pölyä ja maa-ainesta. Kooltaan noin 2,3cm ja 2,1cm x 0,4cm. Paino n. 8g.

Viittaukset, lainaukset ja lähteet:

Keltit, (Exploring the world of the celts, Simon James, 1993.) suomennos: Tarja Kontro, Helsinki, Otava, 2005.

Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja, Tom Sjöblom, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006.

Keitä ovat keltit?, Tom Sjöblom, Suomen Keltologinen seura ry. (https://sfksry.wordpress.com/sfks-suomeksi/keita-ovat-keltit/)

Daily Life of the Pagan Celts, Joan P. Alcock, Oxford: Greenwood World Publishing, 2009.

Keltit: Euroopan omistajat takoivat rautaa ja sivistystä, Päivi Parhi-Riikola, Tiede-lehti, Sanoma Media Finland Oy, 9.2.2007.