Suitsukeastiat "Kangxi"

2200 €

Qing-dynastia, Kangxi- tai Yongzheng-aikakausi, n. 1700-1735, Kiina, yksityiskokoelmasta Suomesta.

Qing-dynastia (Qīng cháo) joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa vuosina 1644-1912 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Tälle aikakaudelle oli poikkeuksellista se, että vasta toista kertaa Kiinaa hallitsi muut kuin Han-kiinalaiset. Mantšut polveutuvat džurtšen-heimosta, joiden Jin-dynastia hallitsi Koillis-Kiinaa 1100-luvulla. Mongolit valloittivat Jin-dynastian vuonna 1234. Mongolien Yuan-dynastian (1271-1368) kukistumisen jälkeen jürchenit jäivät 1400-luvulla Ming-dynastian alaisuuteen. Hajanaiset ja keskenään kilpailevat heimot yhdistyivät 1600-luvun alussa Nurhaci-nimisen päällikön alaisena, ja alkoivat kutsua itseään mantšuiksi. 1600-luvun alkupuolella mantšut hallitsivat jo laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja monet mongoliheimot olivat joutuneet tunnustamaan mantšujen ylivallan.

Vuonna 1616 Nurhaci herätti vanhan dynastian nimen, Jin, henkiin ja julisti itsensä valtakunnan keisariksi. Mantšujen voima ja vahvuus kasvoi vuosi vuodelta. Nurhacin kuoleman jälkeen vuonna 1626 mantšut jatkoivat sotaretkiä hänen poikansa Abahain johdolla. Abahai hylkäsi historiallisen dynastian nimen ja alkoi kutsua mantšudynastiaa nimellä Qing. Huhti- ja toukokuussa 1644 Mantšujen armeija valtasi Ming-valtakunnan pääkaupungin, Pekingin. Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzhen hirttäytyi puuhun Kielletyn kaupungin ulkopuolelle välttääkseen kapinallisarmeijan vangiksi jäämisen. Marraskuussa 1644 (edesmenneen Abahain poika), 5-vuotias mantšuprinssi, Shunzhi,  kruunattiin Qing-dynastian ensimmäiseksi keisariksi. Keisari Kangxi hallitsi Qing-dynastiaa vuodesta 1661 vuoteen 1722. Tänä aikana alkoi Qing-valtakunnan loistokkain aikakausi. Qing-dynastia laajensi valtaansa muiden kansojen kustannuksella ja myös sisäisesti valtakunta menestyi, yhtenä syynä tähän oli dynastian alkuaikojen vahvat keisarit.

Qing-dynastian alkuaikoina Kiina pysyi eristyksissä ulkomaailmasta. Joitakin Ming-kauden hallinnollisia ja ideologisia käytäntöjä pyrittiin säilyttämään. Yhteiskunnassa mantšujen katsottiin kuitenkin edustavan korkeinta sosiaalista luokkaa. Alemman maanomistajaluokan keskuudessa herätti tyytymättömyyttä ja kapinointia se, että heidän tilojaan takavarikoitiin ja jaettiin mantšuylimystölle. Han-miesten tuli alistumisen merkiksi leikata hiuksensa mantšu-tyyliin ("queue" jossa otsa, niska ja ohimot on ajettu sileiksi mutta päälaelta laskeutuu pitkä, palmikoitu poninhäntä) kuolemantuomion uhalla. Han-kiinalaiset kokivat myös muuta vakavaa syrjintää. Esimerkiksi Han-kiinalainen ja mantšu eivät saaneet avioitua keskenään. Konservatiivinen muutos heijastui tietenkin myös aikakauden taiteeseen. Huolimatta ahdasmielisestä ilmapiiristä, useat taiteenlajit onnistuivat kuitenkin kukoistamaan. Näitä olivat muun muassa maalaus- ja veistostaide, runous, ooppera, ja tietenkin posliini.

1800-luvulle tultaessa Qing-dynastia koki kovia kolauksia. Kiinalaiset olivat käyttäneet oopiumia lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosisatojen ajan. Kuitenkin 1700-luvulta lähtien, yhä useampi kiinalainen oli pahasti addiktoitunut huumeeseen. Portugalilaiset olivat ensimmäisiä, jotka huomasivat että oopiumin myynti kiinalaisille oli taloudellisesti tuottavaa. Eurooppalaisilla menetelmillä aikaansaadut tuotantomäärät olivat runsaita ja hinta niin alhainen, että oopiumin käyttö oli kasvanut Kiinassa räjähdysmäisesti. Qianlong saattoi vuonna 1729 voimaan keisarillisen lain, jolla oopiumin myynti ja polttaminen kiellettiin. Pian oopiumkaupan valta-asema siirtyi kuitenkin englantilaisille. Qing-dynastia ei kuitenkaan kyennyt lopettamaan ja tukahduttamaan oopiumin salakuljetusta. Vuonna 1838 keisari Daoguang lähetti komissaari Lin Zexun Kantoniin valvomaan oopiumikaupan täyskiellon toimeenpanoa. Tämä takavarikoi ja hävitti kaikki Kantonin oopiumivarastot upottamalla ne mereen. Englanti katsoi että sen tuli saada korvaus tuhotusta oopiumista. Tilanne johti ensimmäiseen (1839-1842) ja lopulta toiseen (1856-1860) oopiumsotaan. Tultaessa 1900-luvulle, Qing-dynastia oli jo hyvää vauhtia luhistumassa. Maan sisäiset ja ulkoiset uhat eivät poistuneet. Lukuisat koettelemukset olivat verottaneet dynastiaa viimeisten vuosisatojen aikana kovalla kädellä. Dynastian viimeinen keisari Pu Yi (6-vuotta täyttänyt poika), luopui vallasta helmikuussa 1912.

Leijonakoirat tai keisarilliset vartijaleijonat (tunnetaan myös Buddhan leijonat, Fo-koirat tai vartijakoirat) ovat koiran ja leijonan piirteitä omaavia, myyttisiä taruolentoja jotka suojelevat rakennuksia pahoilta hengiltä ja negatiiviselta energialta. Hahmon alkuperän arvellaan olevan lähtöisin muinaisista intialaisista tai assyrialaisista leijonaa esittävistä kuva-aiheista. Keisarillisten rakennusten, palatsien, hautojen ja buddhalaisten pyhäkköjen ulkopuolella istuvat, suurikokoiset ja usein kivestä veistetyt leijonakoirat tunnetaan kiinassa nimellä (shíshī) joista käytetään usein lyhennettyä nimeä "shī". Leijonakoiran hahmo on levinnyt Kiinasta Korean kautta Japaniin, jossa se tunnetaan lisäksi nimellä Komainu. Urospuolinen leijonakoira pitelee tassunsa alla koristeltua tekstiilipalloa (xiù qiú) kun taas naaraspuolisen saman tassun alla on leijonakoiran pentu. Urospuolisen leijonakoiran kita on aina avoinna, kun taas naaraspuolisella se on toisinaan kiinni.

Ainutkertainen suitsukeastiapari osin lasitetusta (biskvii) posliinista. Leijonakoirat lepäävät koristeellisen, korotetun tason päällä. Myyttisen taruolennon tuuhea häntä kaartuu takajalkojen viereen ja etukäpälien kohdalta nousee kapea lieriö. Leijonakoiran kasvoilla hurja irvistys, sen suuri kita on avoinna ja terävät hampaat ovat näkyvillä. Molemmat hahmot lasitettu paksulla lasitekerroksella jonka sävyt taittavat syvän tummanruskeasta aina vaalean punaruskeaan. Hyvässä kunnossa. Iänmukaista kulumaa ja naarmuja. Polton aikana syntyneitä lasitevikoja ja epäpuhtauksia. Ilmakuplia ja karkeita kohtia. Upea patina. Likaa ja pölyä. Kooltaan noin 15,2cm x 9,5cm x 10,5cm sekä 15,2cm x 9,4cm x 10,5cm. Yhteispaino n. 800g. Myydään parina.