Vesiväri ja guassi riisipaperille "Qing"

450 €

Qing-dynastia, Kiina, 1800-luvun puoliväli, yksityiskokoelmasta Suomesta.

Qing-dynastia (Qīng cháo) joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa vuosina 1644-1912 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Tälle aikakaudelle oli poikkeuksellista se, että vasta toista kertaa Kiinaa hallitsi muut kuin Han-kiinalaiset. Mantšut polveutuvat džurtšen-heimosta, joiden Jin-dynastia hallitsi Koillis-Kiinaa 1100-luvulla. Mongolit valloittivat Jin-dynastian vuonna 1234. Mongolien Yuan-dynastian (1271-1368) kukistumisen jälkeen jürchenit jäivät 1400-luvulla Ming-dynastian alaisuuteen. Hajanaiset ja keskenään kilpailevat heimot yhdistyivät 1600-luvun alussa Nurhaci-nimisen päällikön alaisena, ja alkoivat kutsua itseään mantšuiksi. 1600-luvun alkupuolella mantšut hallitsivat jo laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja monet mongoliheimot olivat joutuneet tunnustamaan mantšujen ylivallan.

Vuonna 1616 Nurhaci herätti vanhan dynastian nimen, Jin, henkiin ja julisti itsensä valtakunnan keisariksi. Mantšujen voima ja vahvuus kasvoi vuosi vuodelta. Nurhacin kuoleman jälkeen vuonna 1626 mantšut jatkoivat sotaretkiä hänen poikansa Abahain johdolla. Abahai hylkäsi historiallisen dynastian nimen ja alkoi kutsua mantšudynastiaa nimellä Qing. Huhti- ja toukokuussa 1644 Mantšujen armeija valtasi Ming-valtakunnan pääkaupungin, Pekingin. Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzhen hirttäytyi puuhun Kielletyn kaupungin ulkopuolelle välttääkseen kapinallisarmeijan vangiksi jäämisen. Marraskuussa 1644 (edesmenneen Abahain poika), 5-vuotias mantšuprinssi, Shunzhi,  kruunattiin Qing-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.

Qing-dynastian alkuaikoina Kiina pysyi eristyksissä ulkomaailmasta. Joitakin Ming-kauden hallinnollisia ja ideologisia käytäntöjä pyrittiin säilyttämään. Yhteiskunnassa mantšujen katsottiin kuitenkin edustavan korkeinta sosiaalista luokkaa. Alemman maanomistajaluokan keskuudessa herätti tyytymättömyyttä ja kapinointia se, että heidän tilojaan takavarikoitiin ja jaettiin mantšuylimystölle. Han-miesten tuli alistumisen merkiksi leikata hiuksensa mantšu-tyyliin ("queue" jossa otsa, niska ja ohimot on ajettu sileiksi mutta päälaelta laskeutuu pitkä, palmikoitu poninhäntä) kuolemantuomion uhalla. Han-kiinalaiset kokivat myös muuta vakavaa syrjintää. Esimerkiksi Han-kiinalainen ja mantšu eivät saaneet avioitua keskenään.

Konservatiivinen muutos heijastui tietenkin myös aikakauden taiteeseen. Huolimatta ahdasmielisestä ilmapiiristä, useat taiteenlajit onnistuivat kuitenkin kukoistamaan. Näitä olivat muun muassa maalaus- ja veistostaide, runous, ooppera, ja tietenkin posliini.

1800-luvulle tultaessa Qing-dynastia koki kovia kolauksia. Kiinalaiset olivat käyttäneet oopiumia lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosisatojen ajan. Kuitenkin 1700-luvulta lähtien, yhä useampi kiinalainen oli pahasti addiktoitunut huumeeseen. Portugalilaiset olivat ensimmäisiä, jotka huomasivat että oopiumin myynti kiinalaisille oli taloudellisesti tuottavaa. Eurooppalaisilla menetelmillä aikaansaadut tuotantomäärät olivat runsaita ja hinta niin alhainen, että oopiumin käyttö oli kasvanut Kiinassa räjähdysmäisesti. Qianlong saattoi vuonna 1729 voimaan keisarillisen lain, jolla oopiumin myynti ja polttaminen kiellettiin. Pian oopiumkaupan valta-asema siirtyi kuitenkin englantilaisille. Qing-dynastia ei kuitenkaan kyennyt lopettamaan ja tukahduttamaan oopiumin salakuljetusta. Vuonna 1838 keisari Daoguang lähetti komissaari Lin Zexun Kantoniin valvomaan oopiumikaupan täyskiellon toimeenpanoa. Tämä takavarikoi ja hävitti kaikki Kantonin oopiumivarastot upottamalla ne mereen. Englanti katsoi että sen tuli saada korvaus tuhotusta oopiumista. Tilanne johti ensimmäiseen (1839-1842) ja lopulta toiseen (1856-1860) oopiumsotaan.

1900-luvun alussa Qing-dynastia oli jo hyvää vauhtia luhistumassa. Maan sisäiset ja ulkoiset uhat eivät poistuneet. Lukuisat koettelemukset olivat verottaneet dynastiaa viimeisten vuosisatojen aikana kovalla kädellä. Dynastian viimeinen keisari Pu Yi (6-vuotta täyttänyt poika), luopui vallasta helmikuussa 1912.

Erittäin taidokas vesivärityö (n. 1840-1860) kuvaa keisarinna Xiaoxianchuia ja sotilasta vuoden 1739 sotilasparaatissa. Keisarinnalla on yllään taidokkaasti koristeltu asu (jifu) jossa perinteinen lohikäärme-aihe. Yksityiskohtainen teos on maalattu riisipaperille, mikä on virheellinen nimitys paperille, joka on itse asiassa valmistettu paperiaralia-pensaan (Tetrapanax papyrifer) varren vaahtomaisesta ytimestä. Paperiaraliasta valmistettua paperia on käytetty Kiinassa jo vuosisatojen ajan eri käyttötarkoituksiin. Kiinan keisarillisessa hovissa paperista taiteltuja värikkäitä kukkia pitivät hiuksissaan koristeena niin miehet kuin naisetkin. Kuitenkin oheiset, "riisipaperille" maalatut muotokuvat ovat verrattaen moderneja, varhaisimmat niistä ajoittuvat noin 1820-luvulle ja ne olivat hyvin suosittuja 1860-luvulle asti. Hauraan paperin valmistuksen on sanottu olevan jo itsessään taidetta. Maalauskäyttöön soveltuvaa, leveämpää paperia saadaan leikkaamalla ytimestä erittäin ohuita arkkeja, jotka sitten huolellisesti kuivataan tiiviissä nipuissa. Paperille maalattaessa vesivärit imeytyvät paperin solukkoon ja maalipinnasta tulee syvä, elävä ja tasaisen pehmeä. Värien pigmentit kerääntyvät paikoitellen mikroskooppisen pieniksi pisteiksi ja maalipinta ikäänkuin pikselöityy. Paksumpia (ei niin herkästi imeytyviä) guassivärejä käyttämällä on taas käytetty korostamaan pieniä, tarkkoja yksityiskohtia, kuten asujen ja korujen kimallusta tai päähineiden karvatupsuja.

Vesiväri ja guassi paperille. Signeeraamaton. Äärettömän hauraan paperin reunat on vahvistettu tavan mukaisesti vaalean vihertävällä silkkinauhalla. Yksinkertaisissa lasikehyksissä. Hyvässä kunnossa. Iänmukaista kulumaa. Pieniä murtumia paperissa, erityisesti kulmissa. Kirkas ja tarkkarajainen maalipinta. Kooltaan noin 32,0cm x 22,0cm.