Seremonianaamio "Iatmoi"

385 €

Iatmul-kansa, Itäinen-Sepik, Papua Uusi Guinea, 1900-luku,  yksityiskokoelmasta Hollannista.

Massiivinen Sepik-joki kiemurtelee Uuden Guinean saarta 1,126 kilometrin pituisena, muodostaen paikoitellen valtavia tulvatasankoja, kosteikkoja ja räme-alueita. Sepik on Kaakkois-Aasian ja Oseanian alueen suurin täysin luonnontilainen, makeavetinen vesistö. Joen varrella sijaitsee noin 1500 järveä, juolua, jotka ovat muodostuneet vuolaana virtaavan joen mutkista vuosisatojen kuluessa. Sepikiä ympäröivän tasangon kasvillisuus koostuu trooppisesta sademetsästä ja vaikeakulkuisista räme- ja suo-alueista. Sepik-joen ja sen lukemattomien sivujokien jyrkkärinteisille penkereille on ripoteltu harvakseltaan erikokoisia kyläyhteisöjä, joiden asukkaat elävät lähes eristyksissä ulkomaailmasta. Ensimmäinen eurooppalainen Sepik-joella oli saksalainen Otto Finsch vuonna 1885. Sepik-joen siviilisaatioiden parissa tunnetaan yli 250 erilaista kieltä ja alueen etniset ryhmät nivoutuvat yhteen kaupankäynnin ja kulttuurisen vuorovaikutuksen avulla. Sepik katsotaan yhdeksi runsaimmista ja monipuolisimmista taidetta tuottavista alueista koko maailmassa. Jokea onkin osuvasti kutsuttu etnografisen taiteen eläväksi galleriaksi. Osa Sepik-joen etnisistä ryhmistä ovat onnistuneet säilyttämään muuttumattomina oman kansanperinteensä, uskontonsa ja kielensä tuhansien vuosien ajan. Alueen rikas kulttuurihistoria ulottuu myös sen tuottamaan taiteeseen. Alueen etnisillä ryhmillä on jokaisella oma tunnistettava tyylinsä, koski se sitten seremoniallisia naamioita, toteemipylväitä, huonekaluja, musiikki-instrumentteja, aseita, kilpiä tai koriste- tai käyttöesineitä.

Alueen etnisistä ryhmistä suurilukuisin ovat Iatmulit, noin 10,000 henkeä. He elävät Sepik-joen keskijuoksun tulvatasangoilla ja kutsuvat jokea nimellä Avusett, joka tulee sanoista "luu" (ava) ja "järvi" (tset). Kuten kaikki joet, myös Sepik elää vuodenaikojen mukaan. Yli viisi kuukautta kestävän sadekauden aikana joen pinnankorkeus nousee dramaattisesti ja valtavat vesimassat tulvivat alaville maille. Iatmulit ovat jakaantuneet kolmeen alueelliseen alaryhmään, itäiseen (Woliagui), keskivaiheilla eläviin (Palimbei) ja läntiseen ryhmään (Nyaura). Iatmulien traditionaalisesta asuinalueesta tuli Saksan siirtomaa 1800-luvulla ja siirtomaa-aikana koko Sepik-joki toimi merkittävänä kulkuväylänä siirtomaaviranomaisille. Iatmulit tunnetaan hurjana soturikansana joka harjoitti pääkallonmetsästystä ja kannibalismia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Iatmulien alue päätyi Australian hallintaan (vuodet 1914–1975). Viranomaiset kitkivät alueella harjoitetun pääkallonmetsästyksen vähitellen 1940-luvulle tultaessa.

Iatmul-kylät, jotka sijaitsevat suojassa korkeilla rantapenkereillä, koostuvat yleensä noin 300-1000 kyläläisestä. Asuinrakennukset on pystytetty kahteen riviin, virtaavan joen suuntaisesti. Kylän keskellä, laakealla kentällä (joka toimii seremoniallisena tanssialueena) sijaitsee yksi tai useampi miesten seremoniatalo (ŋgaigo tai ŋgeko).  Perinteiset seremoniarakennukset ovat kookkaita (vanhimmat niistä yli 20 metriä korkeita ja 40 metriä pitkiä) rakennuksia ja ne koristeltu taidokkailla, maalatuilla puuveistoksilla- ja kaiverruksilla. Ŋgekon pohjakerros toimii initioiduille Iatmul-miehille sosiaalisena kohtauspaikkana ja ajanviettotilana. Rakennukseen on naisilta ja initioimattomilta pojilta pääsy ankarasti kielletty. Yläkerrosta taas käytetään merkittävien rituaalien, initiaatioriittien ja seremonioiden järjestämiseen, onnistuneiden pääkallometsästysretkien juhlintaan sekä hautajaisriittien toteuttamiseen. Yläkerroksessa myös säilytetään kylän pyhiä soittimia, kookkaita bambuhuiluja, erilaisia rumpuja, helistimiä, veistoksia, seremonianaamioita sekä muita rituaaliesineitä. Seremoniarakennuksen edustalla, tanssialueella sijaitsi muinoin myös seremoniallinen kumpare johon vihollisheimon irtileikatut päät asetettiin voitonmerkeiksi kaikkien kyläläisten näkyville. Vihollisten yllättävien hyökkäysten takia kyliä ympäröivät korkeat aidat vartiotorneineen. Koko yhteisön katsottiin osallistuvan oman alueen puolustukseen, vaikka tosiasiassa vain pienen joukon katsottiin olevan sotureita, ja jotka saattoivat toteuttaa vastahyökkäyksen naapurikylään onnistuneesti.

Iatmulien elämä on aina keskittynyt vahvasti joen ympärille. Naiset harjoittavat kalastamista itse valmistamillaan verkoilla, koukuilla ja merroilla. Mikäli miehet kalastavat, käyttävät he perinteisiä, puusta koverrettuja kanoottejaan ja teräviä keihäitä. Metsästämistä harjoitetaan toisinaan. Riistaeläimiä ovat siat ja muut nisäkkäät, krokotiilit ja harvemmin kasuaarit. Miesten vastuulla on puutyöt, talojen rakentaminen, työkalujen ja käyttöesineiden valmistaminen sekä rituaalien ja seremonioiden järjestäminen. Naisilla on kyläyhteisön sisällä tärkeä asema. Naiset huolehtivat kaupankäynnistä naapurikyliin (Sawos), joissa keramiikka-astioita vaihdetaan saagoon. Palstaviljely (yleisimpiä viljelykasveja ovat taaro, jamssi, bataatti sekä hedelmäpuut, kuten banaani ja kookos) ja vastuu pääasiallisesta lastenhoidosta kuuluu myös naisille. Lapset osallistuvat jo nuorella iällä toimeentulon hankkimiseen ja kyläyhteisön määrittelemiin perinteisiin velvollisuuksiin. Uuden taidon oppimista ja sukupuolen mukaan määräytyvien tehtävien ensisuorituksia juhlitaan kunkin lapsen kohdalla. Patrilineaalisten klaanien (ŋgaiva), jotka jakautuvat vanhempaan ja nuorempaan veljeen, katsotaan olevan sosiopoliittisen yhteiskuntajärjestyksen perusta. Sosiaalinen asema yhteisössä pohjaa monimutkaiseen käsitykseen patrilineaalisesta syntyperästä joka määrittelee jäsenyyden yhteisön eri osissa, joita ovat äiti (nyame), aurinko (nyoui) sekä erillinen toteemi-klaani. Tämän lisäksi erityinen ikäluokkajärjestelmä vaikuttaa merkittävästi miessukupuolen elämään. Siihen kuuluvien riittien (mm. naven) täytäntöönpanosta vastaa pojan eno (wau) sekä tämän vaimo. Rituaalien kenties merkittävimpiä tapahtumia on perinteisten arpitatuointien tekeminen initioitavan yläselän ja rinnan alueelle. Arpitatuointien on sanottu muistuttavan krotiilin nahan kuviontia, tai symboloivan krokotiilin hampaiden jättämiä jälkiä. Arpitatuointeihin liittyvällä verenvuodatuksella initioitavan katsotaan vuodattavan äitinsä verta. Krokotiili taas nähdään Iatmulien kansanperinteen ja mytologian tärkeimpänä eläimenä.

Iatmulien luomismyytin mukaan maailmankaikkeus koostui aluksi vain suuresta vellovasta merestä. Kova tuuli sai aikaan aaltoja ja muodosti maan. Sawos-kansan (Gaikundi) alueelle syntyneestä suuresta kuopasta nousi esi-isien henkien (ŋgwail) ja kulttuurisankarien ensimmäinen sukupolvi. Luomismyytin toinen versio kertoo taas suuresta tulvasta. Eloonjääneet pelastautuivat lautoille ja kelluville, ruohon peittämille maankappaleille jotka soljuivat Sepik-joen virran vietävänä. Maankappaleet ja lautat juuttuivat lopulta joen uomaan. Kerääntyneelle maa-alueelle Iatmul-kansan esi-isien katsotaan rakentaneen kaikkein ensimmäisen seremoniarakennuksen. Kaikkien tämän jälkeen rakennettujen seremoniarakennusten katsotaan symboloivan tuota nimenomaista maa-aluetta. Niiden uskotaan myös edustavan ensimmäistä krokotiilia joka nousi maalle tulvan myllertämästä joesta. Iatmulit ovat perinteisesti animisteja jotka uskovat paikallisiin luonnonhenkiin, sademetsien, soiden ja jokien jumaluuksiin ja esi-isien henkiin. Tietyistä esi-isä hengistä käytetään nimeä "wagen" ja se nähdään tavanomaisia esi-isähenkiä voimakkaampana ja uhkaavampana. Wagenia täytyy tämän vuoksi lepytellä muita henkiä enemmän. Lisäksi Iatmulit tunnustavat pahantahtoisten henkien (marsalai) olemassaolon. Nämä henget (jotka eivät eläessään olleet ihmisiä), oleilevat vuorilla, järvissä ja pensaikoissa. On myös henkiä, joiden uskotaan elävän lähellä vettä (wansimot tai wanjimout) ja henkiä, jotka elävät lähellä pensaikkoja (winsumbu, winjumbu). Lisäksi jokaisella klaanilla on oma kasvi- tai eläinlajin parista löytyvä toteeminen esi-isä (ŋgwail).

Iatmul-kansan perinteinen taide tunnetaan ennen kaikkea taidokkaista puukaiverruksista, jotka on usein koristeltu kaarevilla koristemaalauksilla. Lähes kaikki esineet on myös valmistettu rituaalista käyttöä ajatellen. Iatmul kansan taiteen  veistoksissa, ja naamioissa toistuu usein ihmisen kasvot tai koko pää, muun ruumiin jäädessä vähemmälle huomiolle. Kasvonpiirteissä ja niiden koossa on suurta vaihtelua. Silmät ovat usein pyöreät tai venytetyt. Nenä kuvataan usein nokan kaltaisena, pitkänä ulokkeena jonka terävä kärki koskettaa rintaa, napaa tai sukuelimiä. Ihmishahmoissa on nisäkkäiden tai lintujen piirteitä ja ne on koristeltu linnunsulin, simpukoin ja syöksyhampain.

Vaikuttava ja koristeellinen, puusta veistetty tanssinaamio. Hahmon kasvonpiirteet ovat kiehtovat. Otsa on korkea. Kookas kaartuva nenä muistuttaa sarvinokkalinnun paksua nokkaa. Naamio on koristelu kasvihartsiin ja saveen upotetuilla lukemattomilla nassa-kotiloilla, raffialla sekä villisian syöksyhampailla. Hyvässä kunnossa. Iänmukaista kulumaa ja käytön jälkiä. Likaa, pölyä ja nokea. Kooltaan naamio on noin 38,0cm x 20,0cm x 11,0cm.

Viitteet, lainaukset ja lähteet:

Iatmul Art as Iconography (New Guinea), Ina R. Dinerman, Anthropos Bd. 76, H. 5./6, 1981, Published by Nomos Verlagsgesellschaft mbH, pp. 807-824.

Surviving Traditional Art of Melanesia, John E. Edgerly, The Journal of the Polynesian Society, Vol. 91, No. 4, December 1982, Published by The Polynesian Society, pp. 543-579.

The mother and her ancestral face. A commentary on Iatmul iconography, Christian Kaufmann, Dossier Hommage à Bernard Juillerat, p. 173-190. (https://doi.org/10.4000/jso.6182.)

The Pairing of Musicians and Instruments in Iatmul Society, Gordon D. Spearritt, Yearbook for Traditional Music, Vol. 14, 1982, Published by Cambridge University Press, pp. 106-125.

Iatmul people, Brigitta Hauser-Schäublin, encyclopedia.com.

Iatmul people, Countries and Their Cultures, everyculture.com.